Kirkkokuntaisuudesta vapautuminen
Kirjoittanut Wolfgang Simson
18.02.2010
Wolfgang Simson: the Starfish Manifesto: Overcoming Denominationalism
Seurakunnan
historiassa tapahtui niin, että eri seurakunnat liittoutuivat keskenään
ja muodostivat kirkkokuntia, jolla oli jokin yhteinen nimittäjä. Ne
tunnistetaan yleensä jostakin opista (anabaptistit, baptistit,
helluntailaiset) tai elämäntavasta (metodistit, presbyteerit) tai
perustajastaan (luterilaiset, kalvinistit, mennoniitit) tai paikasta
(herrnhutilaiset, anglikaanit) tai niiden tunnustus ilmenee nimestä
(katoliset, ortodoksit, vapaakirkot).
Tänä päivänä maailmasta löytyy n. 40.000 eri tunnustuskuntaa. Mitähän
Paavali sanoisi tähän? Paavali oli kuullut korinttilaisten puhuvan tähän
tapaan: "Minä olen Paavalin puolella", toiset taas: "Minä Apolloksen",
"Minä Keefaksen", "Minä Kristuksen". Tämän päivän kielellä ilmaistuna
tämä on samaa kuin: "Minä olen reformoitu kristitty, minä olen baptisti,
helluntailainen, metodisti". Paavalin vastaus? Onko Kristus jaettu?
(1.Kor.1:12-13). Ainoa mahdollinen vastaus on "ei". Paavali ei säästele
sanojaan, kun hän puhuu näille kirkkokuntaisesti suuntautuneille
korinttilaisille. Jos yksi sanoo: "Minä olen Paavalin puolella", toinen
taas: "Minä Apolloksen", ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin?
(1.Kor.3:4). Toisin sanoen Paavali kysyy: "Elättekö nyt hengen mukaan
vai lihallisen luontonne mukaan?" Paavali selittää jatkossa, että tämä
jakautunut ajattelutapa johtaa pysähtyneeseen tilaan, missä nautitaan
vain maitoa eikä kyetä sulattamaan vahvaa ruokaa, koska ollaan
"pikkulapsia Kristuksessa". Sitten hän menee pidemmälle ja osoittaa
ratkaisun tähän ristiriitaan: Kristuksen ristin.
Kristuksen risti tarjoaa ainoan todellisen ratkaisun tähän Kristuksen
ruumiin jakautumiseen: itsensä kieltämisen, ylpeytemme
ristiinnaulitsemisen, omista itsekkäistä tavoitteista luopumisen ja
parannuksen kaikesta oman itsensä julistamisesta ja sen sijasta
nöyrtymisen toinen toisensa edessä. Jäisikö Kristuksen ruumiin ykseys
kuitenkin romanttiseksi kuvitelmaksi, etäiseksi unelmaksi, huudoksi
tyhjyyteen tai kirkkopolitiikan ontoiksi fraaseiksi seuraavien 2000
vuoden ajaksi? Löytyisikö tältä planeetalta vielä todellisia Kristuksen
opetuslapsia, jotka pelkäävät enemmän Jumalaa kuin ihmisiä, jotka ovat
radikaaleja ja riittävän vakaumuksellisia totellakseen Jumalan sanan
selkeitä periaatteita ja noudattaisivat johdonmukaisesti apostolista
seurakuntajärjestystä, jonka keskelle Jumala heidät asetti elämään?
Näihin aikoihin asti on sunnuntaiaamu ollut todennäköisesti kaikkein
hämmentävin ajankohta kristinuskossa, se viikon hetki, jolloin koko
kristikunta räjähtää säpäleiksi näkymättömän tuulen puhaltaessa, kun
kaikki kristityt ryntäävät kotoaan ja kiirehtivät kukin omaan
saarnakeskukseensa sujahdellen toinen toisensa ohitse. Tämänkaltaisen
kristinuskon aika on ohi, sen hetket ovat luetut, sillä se ei kirkasta
Jumalaa eikä ole raamatullista eikä se voi toteuttaa mitään apostolisia
tehtäviään eikä sitä missiota, johon Jumala on sille tätä aikaa varten
toimeksiannon antanut. Se seuraa nyt miehiä, jotka saavat aikaan
hajaannusta, he ovat sielullisia, henkeä heillä ei ole. (Juud.1:18
KR38)...
Kirkkokuntaisuus
Tällä en tarkoita niinkään rakenteellista puolta,
vaan henkeä, joka ohjaa ja motivoi tällaista seurakuntaelämää. Yleensä
kirkkokunnat alkavat muodostua jostain kauniista asiasta: aloitteesta
joka oikaisee vallinnutta virheellistä opetusta ja palauttaa voimaan
jonkin kadotetun hyveen tai totuuden. Se voi alkaa hyvien suhteiden
rakentamisesta, missä luodaan siltoja samansuuntaisten seurakuntien
välille ja luodaan jonkinlainen keskinäinen luottamus, järjestys,
rakenteellinen yhtenäisyys, taloudellinen yhteistyö tai lainmukainen
asema viranomaisten suuntaan. Mutta yleensä käy varsin nopeasti niin,
että "imperiumi käy vastaiskuun", kirkkokuntainen henki nousee pinnalle
ja kolikon kääntöpuoli paljastuu: yhteys alkaa kääntyä tasapäisyydeksi
ja syntyy paineita mukautua systeemiin. Jotta tämä kehitys nopeutuisi ja
jotta tilannetta ja tiedonvälitystä voitaisiin paremmin hallita, on
suunnattomasti hyötyä siitä, jos ihmiset pysyvät samanmielisinä ja
hyväksyvät määrätynlaisen tasapäistämisen, minkä puitteissa ei esiinny
mitään liian erilaista.
Pian instituution periaatteet ja säännöt, jotka yleensä laaditaan
jostakin päämajasta ja joiden noudattamista vahtii jokin ylempi elin,
alkavat hallita kaikkea. Tämä tuo mukanaan määrätynlaisen omistajuuden
ja ihmiset alkavat tuntea olevansa aivan kuin jonkin uskonnollisen
organisaation töihin palkkaamia työntekijöitä. Se tuo mukanaan myös
lisää paikalleen jähmettymistä vastakohtana sille, että kirkkokunnan
syntyvaiheissa spontaanius, ainutlaatuisuus ja luovuus olivat koko
liikkeen elinvoimaisuuden lähteitä. Lahkolaisuuden halvaus iskee ja sen
mukaan aletaan pitää "jokaista, joka kysyy liian vaikeita kysymyksiä",
yksilöllisyyttä, tutkimisen tarvetta, etsimistä ja luovuutta ja mitä
tahansa terveellistä raivaajahenkeä uhkana "systeemille". Yhteys alkaa
rakoilla, luovuutta väheksytään ja sivuutetaan kaikki uudisraivaajat eli
ihmiset, jotka haluavat tehdä jotakin sellaista, mitä ei ole kukaan
ennen tehnyt. Nyt tälle kirkkokunnalle on paljon arvokkaampaa, jos
ihmiset on valettu samaan yhtenäiseen muottiin.
Tällä tavoin kirkkokuntaisuuden henki toimii vähän samoin kuin
sosialistinen tai peräti kommunistinen systeemi ja luo ajattelutavan,
joka systeemiin sopeutumisen vuoksi riistää ihmisiltä heidän
luovuutensa. Tämä on lähes antikristillinen ominaisuus, missä Luojan
vastustajan ominaisuudessa Saatana vihaa kaikkea ainutlaatuisuutta ja
luovuutta ja sellaisten uusien järjestelmien kehittämistä, jotka
uhkaisivat vapauttaa asioita hänen otteestaan. Vanhan säilyttämisen
nimissä kirkkokuntaisuuden henki hyökkää kaikkea uutta vastaan vain
koska se on uutta. Sellainen kirkkokuntainen perinteisiin takertuminen
on kaiken profeetallisuuden ja apostolisuuden arkkivihollinen.
Wolfgang Simson
Suomennettu kirjasta The Starfish Manifesto. Ote sivuilta 209-210. Kirja on alunperin julkaistu lokakuussa 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti