Pelastusarmeijan perustajalla William Boothilla oli näky, joka on yhä tuore, vaikka se on jo yli sadan vuoden takaa.
Kun katselin junan ikkunasta ulos, mieleeni nousivat ohittamiemme
kaupunkien ihmiset. Olivatko he tietoisia iankaikkisesta
tulevaisuudestaan? Ymmärsivätkö he, miten huomaamatta ihminen saattaa
elää elämänsä kapinoiden Jumalaa vastaan? Ikkunasta näin sieluni silmin
heidät kaikki… miljoonat ihmiset, jotka palavat nautinnonhaluissa,
juomingeissa, tansseissa remumusiikkia kuunnellen, ihmiset puuhissaan ja
ahdistuksessaan, politiikassaan ja vaikeuksissaan. Torjuvina -
luonnostaan torjuvina monella tavalla - ja toiset taas piittaamattomina
totuudesta, jonka hyvin tietävät. Tällainen on siis näkyni:
Näin synkän ja myrskyisän meren. Mustat pilvet roikkuivat raskaina
sen yllä, silloin tällöin niiden lävitse välähti kirkas salama ja hetken
perästä jyrähti ukkonen - tuuli raivosi, aallot velloivat ja kuohuivat,
aaltopäät syöksyivät hurjina korkeuksiin ja hajosivat hetkeksi vain
noustakseen uudestaan.
Lukemattomia ihmisparkoja kellui ja ajelehti meressä. He huusivat ja
kirkuivat kauhuissaan, sadatellen ja taistellen, painuen veden alle; ja
kun he pulpahtivat pinnalle, kiroilu ja huuto jatkui entisellään, kunnes
jotkut upposivat vaieten iäksi.
Tämän raivoisan ja synkän meren keskeltä nousi kallio, jonka valtava
huippu kohosi pärskyvän meren yllä roikkuvien mustien pilvienkin
yläpuolelle. Ja ympäri tätä suurta kalliota kiersi valtava laituri.
Ilosta liikuttuen näin, miten monet henkensä hädässä kamppailleet
ihmisparat raahautuivat myrskyävästä merestä tuolle laiturille. Ja vielä
näin, miten jo itsensä laiturille saaneet ihmiset auttoivat laiturille
niitä poloisia, jotka yhä vielä riuhtoivat myrskyävässä aallokossa
päästäkseen turvaan.
Kun katsoin vielä tarkemmin, näin monia pelastuneita, jotka
työskentelivät määrätietoisesti lankkujen, köysien ja muiden tehokkaiden
apuvälineiden kanssa auttaakseen kärsiviä merestä. Siellä täällä toiset
hyppäsivät vaaroista välittämättä veteen päättäen hinnalla millä
hyvänsä pelastaa hukkuvia. Sitä en tiennyt kumpi teki minut iloisemmaksi
- nähdä hukkuvien pääsevän lopulta kalliolle turvaan vaiko huomata
toisissa sellaista epäitsekkyyttä ja sankaruutta, joka saa antamaan
kaikkensa toisten pelastamiseksi.
Kun katsoin kauemmas, näin laiturilla monin tavoin ryhmittäytyneitä
joukkoja. Kukin joukkio oli muodostanut oman piirin tai niin sanotun
luokan yhteisen kiinnostuksen ja toiminnan mukaan. Mutta vain harvoja
heistä näytti kiinnostavan muitten pelastaminen.
Eniten minua vaivasi nähdä se, miten monet niistä, jotka vain hetkeä
aiemmin oli saatu pelastettua merestä, olivat jo tyystin unohtaneet koko
asian. Näytti siltä kuin muisto vaarasta ja pimeydestä ei enää millään
tavoin koskettanut heitä. Ja käsittämättömintä ja tyrmistyttävintä oli
se, etteivät nämä ihmiset osoittaneet pienintäkään välittämisen elettä
niitä kohtaan, jotka kamppailivat aallokossa epätoivoisina ja katosivat
veden nieluun heidän silmiensä edessä. Siellä hukkui heidän
puolisoitaan, veljiään, siskojaan, jopa heidän lapsiaan.
Tämä hämmästyttävä välinpitämättömyys ei voinut johtua siitä, että he
olisivat olleet vieraita toisilleen; hehän olivat olleet samassa
hädässä itsekin ja jopa puhuneet siitä toisilleen joskus. Monet kävivät
säännöllisesti kuuntelemassa saarnoja ja luentoja, joissa kuvailtiin
vaikuttavasti hukkuvien sielujen tuskaa.
Mainitsin jo, miten nämä eri ryhmittymät viettivät eri tavoin
aikaansa laiturilla ja puuhailivat omiaan. Jotkut hamusivat rahaa yötä
päivää. He kokosivat varoja lippaisiin ja kassakaappeihin.
Monet kuluttivat aikaansa kaunistamalla kukkasin kallionreunuksia,
toiset maalasivat kankaita tai musisoivat, osa vaihteli alati asujaan
saadakseen muiden ihailua tyylitajulleen. Jotkut istuivat ylen aikaa
syömässä ja juomassa, toiset riitelivät pelastetuista ihmisistä.
Eniten minua kuitenkin kummastutti tätä katsellessa niiden puuhat,
jotka Hän oli kutsunut laiturille ja jotka kuulivat Hänen äänensä,
tunsivat sisimmässään että pitäisi totella - ja väittivät jopa niin
tekevänsäkin - jotka vakuuttivat rakastavansa Häntä koko sydämestään,
koska Hän oli heidät pelastanut ja jotka siksi ylistivät Häntä. Juuri
nämä samat ihmiset olivat niin omien puuhiensa pauloissa, että heidän
kiinnostuksensa riitti vain rahan säästämiseen ja omaan mielihyvään,
omaan perheeseen ja tuttaviin, omaan uskoonsa ja siitä väittelemiseen.
Heitä kietoi niin paljon kaipuu päästä perille, kotiin, etteivät he
siksi kyenneet kuulemaan, miten se Voimallinen Olevainen, joka itse oli
laskeutunut mereen, huusi heitä. Ja vaikka he olisivatkin kuulleet,
eivät he olisi lähteneet liikkeelle. He eivät välittäneet. Ja niinpä
ihmismassat jatkoivat vaikeroiden kamppailuaan ja hukkuivat pimeydessä
heidän silmiensä alla.
Sitten näin jotakin sellaista, mikä ylitti kaiken kokemani. Jotkut
näistä pelastuneista, jotka Voimallinen Olevainen oli laiturille
kutsunut haluten heidät tekemään osansa hukkuvien pelastamiseksi, vain
rukoilivat ja anelivat Häntä saapumaan heidän luokseen!
Jotkut rukoilivat Häntä asumaan heidän sydämiinsä ja käyttämään
aikaansa vahvistaakseen heitä ja tekemään heistä onnellisempia. Toiset
pyysivät Häntä hälventämään kaikki epäilyt ja kysymykset, jotka olivat
nousseet mieltä vaivaamaan, kun he olivat lukeneet totuudesta, josta Hän
oli heille kertonut lähettämissään kirjeissä. Jotkut rukoilivat Häntä
nostamaan heidät parempaan turvaan kalliolla - niin kauas merestä, ettei
se voisi enää nielaista heitä takaisin veteen. Muutamat rukoilivat
Häntä antamaan sisäisen varmuuden kotiinpääsystä jonakin päivänä: koska
kaikki tiesivät sen, miten varomattomasti kulkeneet olivat kompastuneet
ja pudonneet takaisin kuohuviin tyrskyihin.
Katsoessaan kaihoten kotiinpäin (missä he luulivat Suuren Olevaisen
olevan) he olivat huutaneet suureen ääneen:"Tule ja auta meitä!" Ja
samaan aikaan Hän oli lähellä (Henkensä kautta) kaikkia kärsiviä,
meressä kamppailevia luotujaan suojaten heitä käsivarsillaan,
auttaakseen heidät merestä samalla katsoen niihin - oi, niin kaipaavasti
mutta turhaan - jotka kalliolla huusivat huutamistaan Hänen puoleensa
anoen: "Tule minun luokseni! Tule ja auta minua!"
Ja silloin minä ymmärsin kaiken. Kaikki oli selvää. Meri oli elämän
meri - todellinen ja koko olemassaolon lähde. Valo, joka kirkasti
totuuden, loisti Jehovan kruunusta. Ukkonen oli Jumalan vihan kaiku.
Aalloissa kamppailevat ihmismassat olivat niitä tuhansia ja tuhansia
sieluja, jotka tulevat eri roduista, kielistä ja kansoista.
Ja miten musta meri olikaan! Niin ja miten sekä rikkaat että köyhät,
tietämättömät ja älyköt velloivat siinä samassa pulassa. Vaikka he
tulivat niin erilaisista elämäntilanteista ja olosuhteista, niin yksi
heitä yhdisti toisiinsa: he olivat Jumalan edessä syntisiä, heitä
kaikkia sitoi synti, epäjumalien palvelu, perkeleellisten himojen
orjuus, kestämättömän elämänperustan aiheuttamat monet kärsimykset.
Jos heitä ei olisi aikanaan pelastettu, hekin olisivat vajonneet
alas, alas, alas… samaan kauheaan syvyyteen. Tuo pelastava kallio on
Golgata, paikka jossa Jeesus on kuollut heidän edestään. Ja kallioille
nostetut ihmiset olivat pelastettuja. Se, miten kukin heistä käytti
voimiansa, aikaansa ja lahjojansa kalliolla, kertoo selvästi sen,
millaisia Jeesuksen Kristuksen seuraajia heistä oli tullut helvetistä
pelastuttuaan. Ne muutamat, jotka antoivat kaikkensa pelastaakseen
hukkuvia, olivat Jeesuksen ristin sotilaita. Voimallinen Olevainen, joka
heitä kutsui keskeltä raivoavia aaltoja, oli Jumalan Poika, Hän joka on
sama eilen, tänään ja iankaikkisesti, joka yhä kampaillen etsii
hukkuvia pelastaakseen heidät kadotustuomion kauheudelta. Hänen äänensä
voi kuulla kaiken remun, melun ja elämänkuohun läpi yhä kutsuen
auttamaan Häntä maailman pelastamiseksi.
Ystäväni Kristuksessa, sinut on pelastettu merestä, olet kallioilla,
mutta Hän on yhä synkällä merellä ja kutsuu Sinua luokseen auttamaan
häntä. Lähdetkö? Näe itse. Elämän myrskyisä meri, täynnä kärsiviä
ihmisiä pyrkimässä samalle kallioille, jolla itse seisot.
Nyt unohdan näkyni ja kerron sinulle yhden tosiasian - yhtä
luotettavan kuin Raamatun sana, yhtä todellinen kuin Kristus joka
riippui ristillä, yhtä varma kuin tuleva tuomiopäivä ja yhtä todellinen
kuin taivas ja helvetti, jotka sitä päivää seuraavat.
Näe! Älä tuijota vain näkyvään - kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.
Jeesus Kristus, Jumalan Poika on Henkensä kautta kaikkien hukkuvien
hädän keskellä ja kamppailee pelastaakseen heidät. Ja Hän pyytää sinua
hyppäämään mereen - käymään ihan Hänen viereensä ja auttamaan Häntä
pyhässä taistelussa. Hyppäätkö? Tarkoitan, polvistutko Hänen eteensä ja
annat itsesi kokonaan Hänen käyttöönsä?
Ja aivan kuin mies rannalla, jos näkee toisen kamppailevan henkensä
hädässä vedessä, jättää rannalle kaikki pelastamisyritystä estävät
varusteensa, niin teetkö samoin sinäkin, joka rannalla vielä
mietiskelet, laulelet ja rukoilet hukkuvien sielujen puolesta?
Kiirehditkö pelastamaan hukkuvia sieluja, miehiä ja naisia välittämättä
häpeästä, hylkäämällä ylpeytesi, muiden ihmisten mielipiteet, itsekkään
ja mielihyvää etsivänrakkautesi, joka on sitonut sinua jo niin pitkään?
Näyttääkö myrskyisä meri sinusta synkältä ja pelottavalta?
Epäilemättä se on sellainen. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö
astuminen sitä kohti merkitsisi myös vaikeuksia, taisteluita ja
kärsimystä. Sinulle se voi merkitä vielä jotain enemmänkin.
Mutta sen valon voimassa, joka nyt on läpäissyt tajuntasi, ja sen
kutsun kaikuessa joka nyt soi korvissasi, ja niiden käsien edessä, jotka
silmissäsi ojentuvat sinua kohti hädän keskeltä, sinulla ei ole
vaihtoehtoja. Velvollisuutesi on mennä ja auttaa. Onnesi olkoon tästä
lähtien siinä, kun voit jakaa kärsivien tuskaa, mielitekosi olkoon
liennyttää heidän kärsimystään, kruunusi siinä, kun autat heitä
kantamaan ristiään, ja taivaasi helvetin syvyydessä, josta kiiruhdat
heitä pelastamaan.
Mitä siis nyt teet?
William Booth
suom. Jorma Pollari, Pelastusarmeija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti